Traditional Scriptures

Voit skipata intron suoraan "KYSYMYS SOLA SCRIPTURA -TULKINNASTA" kohtaan, mikäli niin haluat lyhentää blogitekstin lukuhetkeä.

--

INTRO: Kirkon luonteesta "yksin Raamatun" valossa

Edellisen tekstin jälkeen olen keskustellut aiheesta vielä lisää protestanttisten ystävieni, sukulaisteni ja tuttujeni kanssa. Ainoita argumentteja protestantismin puolesta, joita olen kuullut, on usko siihen, että kirkko on enemmän kuin rakennus tai kirkkokunta. Tämä näkökulma on aidon protestanttinen. Miten muuten voisin protestanttina selittää kirkon (Kristuksen ruumiin) hajaannuksen siten, että kirkko käsitteenä tuntuisi mielekkäältä?

Tästä aasinsiltana palaan sola scriptura -tulkintaperiaatteen pariin. Haluan tarkastella kirkkoa aidon protestanttisesti, vain Raamattu -periaatteen valossa.

"Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä."
(Room 12:4-5)

"Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä."
(1.Kor 10:16-17)

"On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi"
(Ef 4:4)

"Hän on myös ruumiin pää, ja ruumis on seurakunta."
(Kol 1:18)

"Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita."
(Matt 16:18)

"Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. "Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua."
(Joh 17:21-23)

Näistä kohdista voin lukea seuraavaa sola scriptura -periaatteen mukaan:

1) Me olemme Kristuksen ruumis, jonka pää on Kristus.

Käsittääkseni yhdellä päällä on yksi ruumis. Yksin Raamatusta minä tulkitsisin, että tosiaan, jos kirkko on Kristuksen ruumis, ei kirkkoja pitäisi olla kuin yksi. Kun Jeesus toisaalla viittaa, että Hänellä on lampaita myös muissa laitumissa, voinee sen vääntää kumpaa tahansa näkökulmaa tukevaksi. Kontekstissaan käsittääkseni Jeesus kuitenkin puhuu tässä juutalaisille, joille kerrotaan, että Jumala on valinnut myös muut kansat omakseen Kristuksen työn kautta - ei niinkään, että kirkkoja tulisi olemaan useampi. (Room 12:4-5; Ef 4:4; Kol 1:18)

2) Ehtoollista käytetään perusteluna yhdelle ruumiille ja  yhteydelle Kristuksessa

On mielenkiintoista, että esimerkiksi kirkkojen välillä on eriäviä ehtoolliskäsityksiä, eikä ehtoollisyhteyttä enää ole monenkaan liikkeen, seurakunnan tai kirkon välillä. Jos ehtoollisyhteys on rikkoutunut kirkkojen hajaannuksen myötä, eikö silloin myös ruumiin yhteys ole rikkoutunut? (1. Kor 10:16-17)

3) Jeesus puhuu kirkosta yksikössä.

Nämä kaksi viimeistä Raamatun sitaattia, joissa Jeesus itse puhuu, eivät myöskään anna minulle kuvaa sola scriptura -periaatteen pohjalta kirkosta, joka olisi hajaannuksessa tarkoituksenmukaisesti. Jeesus sanoo perustavansa yhden kirkon, jota tuonelan portit eivät voita. Lisäksi Hän rukoilee Isää, että he (opetuslapset ja kirkko; Pietari on kallio, jolle kirkko rakennetaan) olisivat yhtä. Näin he ovat yhtenäisyydessään jopa todiste ja todistajia, että Isä on lähettänyt Jeesuksen. Kirkon yhtenäisyys on osa evankeliumin julistamista! 

Sola scriptura -periaate ohjaa entisestään ajatuksiani siihen suuntaan, että Raamatun mukaan kirkon ei pitäisi elää hajaannuksessa - se ei ole Jumalan tahto. Pää, jolla on useampi ruumis on groteski kuva kirkosta, käänteinen hydra.

Näinkö Kristuksen ruumis toimii? (lähde)

Kuinka sola scriptura -periaate onnistuu tavoitteessaan?

Raamatussahan lukee, että Kristus itse toivoo ja rukoilee kirkon olevan yksi, mutta näin ei ole. Jos Raamattu itsessään riittää itsensä tulkitsijaksi, tulkitsenko yllämainittuja Raamatun jakeita väärin? Oikaiskaa jos näin on, koska ymmärrykseni loppuu näiden protestanttisten periaatteiden kanssa tähän.

Mutta onko sola scriptura -periaate hyvä tällaiseen Raamatun tulkintaan, tai Raamatun tulkintaan ylipäänsä? Löytyykö sola scriptura Raamatusta, vai onko se Raamatun ulkopuolinen ajatus?

--

KYSYMYS SOLA SCRIPTURA -TULKINNASTA

Täällä ja tässä on linkit sola scriptura -opin puolustuspuheenvuoroihin, joita varmasti on useampiakin. Emil Anton kirjoittaa katolisessa blogissaan myös omin sanoin ja minua viisaampana teologina kritiikkiä aiheesta. Alempana kirjoitan oman löytöretkeni näkökulmasta - tarkoitukseni ei ole olla kattava kaikkien argumenttien suhteen, vaikka voin kysyttäessä kirjoittaa tarkemminkin.

--

Luterilaisilla on oma traditionsa, jota me noudatamme ja seuraamme. Ja joka sukupolvella on uusia puhujia, jotka jatkavat tuota traditiota, eikä yksikään seurakunta tai johtaja pyri tietoisesti radikaalisti olemaan erimieltä edellisen sukupolven raamatunopettajien kanssa. Sehän johtaisi joko uuden seurakunnan syntyyn tai raamatunopettaja leimattaisiin harhaoppiseksi, koska hän ei opeta "kuten ennen". Muutoksia päässee syntymään pitkällä aikavälillä isompiakin, mutta suuria irtiottoja harvemmin näkee. Tämä traditio tiedostamattaan muokkautuu tulkintakehykseksi, jonka sisällä me luemme Raamattua, tulkitsemme sitä ja opetamme siitä. Tämä traditio on myös meillä protestanteilla Raamatun ulkopuolinen "lähde", viitekehys, joka saa ja jonka pitää ohjata meidän raamatuntulkintaamme.

"Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille." (2.Tess 2:15)

Meitä pyydetään pitämään kiinni opetuksista, jotka on annettu meille kirjallisesti (Raamattu), mutta myös siitä mikä on suullisesti meille annettu. Meillehän tämä on käytännössäkin jo tuttua.

Tästä herää itselleni kysymys:

"Kuinka Raamatusta, joka on riittävä selittämään itse itseään, kumpuaa näin monta erilaista tulkintaa ja traditiota?"

Ja toisaalta, eikö 2. Tess 2:15 kohdassa juuri mainita: "-- joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille." Tämähän tarkoittaa sola scriptura -opin periaatteen mukaan, että apostolit siirsivät tietoa eteenpäin sekä kirjallisesti, että suullisesti! Itse itseään selittävä Raamatun tulkinta siis sisältää sen ajatuksen, että apostolit siirsivät myös suullisesti tietoa eteenpäin josta tulisi pitää kiinni, joka ei löydy Raamatusta. ”Minulla olisi teille paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tahdo esittää sitä näin paperilla ja musteella. Toivon näet pääseväni tulemaan teidän luoksenne, että saisin puhua kanssanne kasvotusten.” (2. Joh. 12)

Sola scriptura -opin ymmärrykseni jää jo alkuunsa tähän. Jos oletan, että sola scriptura -oppi on totta, luen Raamatusta, että kirjoitusten ohella on muutakin tietoa, jota apostolit välittivät suullisesti eteenpäin. Toinen kohta, johon ymmärrykseni ei riitä on kysymys siitä, missä Raamatussa sanotaan, mitkä kirjat Raamattuun kuuluvat? Ensimmäinen kaanonin versio, nimeltään Muratorin kaanon, sisältää muita kirjoja, kuin nykyinen kaanonimme.

"Kuka tai ketkä ovat siis saaneet päättää Raamatun sisällöstä?"

Tässä tukeudun samaan vanhaan perusteluun Pyhän Hengen johdatuksesta. Enhän muuta voi, niin kuin edellisessä blogissani kirjoitin, jos emme kristittyinä luota Pyhän Hengen johdatukseen ja Kaikkivaltiaan Jumalan kykyyn tehdä tahtonsa mukaan asioita, mikä on se jumala johon uskomme? Päädyn etsinnässäni seuraavalle kannalle:

"Pyhä Henki johti alkuseurakuntaa ja konsiilia, joka Pyhän Hengen johdatuksessa on saanut Jumalalta viisauden päättää Raamatun kaanon ja tällä tavoin Raamattu on alisteinen kokoelmana alkuseurakunnan apostolisen tradition tulkintatraditiolle."

Tässä kohtaa monella saattaa nousta esiin varoituksen sanat Ilmestyskirjasta: "Jos joku ottaa pois jotakin tämän ennustusten kirjan sanoista, ottaa Jumala pois hänen osallisuutensa elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin, joista tässä kirjassa on kerrottu." (Ilm 22:19)

Nostan huomion, jonka David Pawson teki ilmestyskirjan selityksessään. Kun Johanneksen ilmestys kirjoitettiin (~90jKr.), ei Raamattua ollut vielä kanonisoitu (367jKr aikaisin maininta nykyisin tunnetusta kaanonista). En siis ole lisäämässä ilmestyskirjaan mitään, saati ottamassa siitä pois. Puhun ja kirjoitan siitä, minkä uskon löytöretkellä löytäneeni siitä, kuka tai mikä saa olla minulle Raamatun tulkinnan auktoriteetti.

"Missä viitekehyksessä ja traditiossa on hyvä tulkita Raamattua ja mikä traditio vastaavasti kestää myös raamatullisen tarkastelun?"

Mielestäni on absurdia väittää, että sola scriptura -oppi toimisi ilman tulkintakontekstia. Minusta loogisin tulkintakonteksti on apostolinen traditio, ei vaikkapa Baptistien uskon julkilausuma, tai luterilaiset Tunnustuskirjat. Vaikka siellä on molemmilla paljon hyvää, mielestäni kumpikaan ei saavuta sitä täyteyttä, minkä apostolinen traditio pitää sisällään.

Se, että minusta apostolinen traditio on hyvä ja turvallinen auktoriteetti tulkitsemaan Raamattua, ei mielestäni poista sola scriptura -opin hyvää periaatetta: Mikään tunnustuskunnan tekemistä päätöksistä ei saa olla Raamatun vastainen, eikä traditiossa pidä vaalia asioita, jotka ovat Raamatun vastaisia.

Valitettavasti tässä asiassa protestantismi häilyy. Meillä on monia, monia käytänteitä ja teologisia tulkintoja elävänä kirkossamme ja seurakunnissamme, jotka eivät ole Raamatun tarkastelun kestäviä edes kunkin kirkon omassa traditiossa. Tämä saattaa olla jokaisen ihmisistä koostuvan kirkon ongelma, mutta Totuuden etsimistä tässäkään asiassa tämän ihmis-elementin huomioiminen ei saisi jarruttaa. Se, että jokaisessa traditiossa löytyy kompastuksia, ei mielestäni poista sen väitteen mielekkyyttä, että:

"Jokin tulkintatraditio on lähimpänä Raamatussa ilmoitettua Jumalan tahdon mukaista kristillistä elämää."

--

KYSYMYS ON AINA OLLUT RAAMATUN OIKEASTA TULKINNASTA

Protestanttinen tulkintatraditio on mielestäni siis kestämätön Raamatun valossa. Sen periaate sola scriptura kirjaimellisesti tuhoaa itse itsensä. Katoliseen kirkkoon pesiytyneet Raamatun vastaiset opit ovat oiva lyömäase traditiota vastaan, joka näyttää "myrkyttävän" puhtaana pidetyn Jumalan Sanan. Tuo traditio on kuitenkin, esimerkiksi ortodokseilla, pystynyt pitämään kirkon yhtenäisenä Kristuksen ruumiina jo lähes 2000 vuotta. "Hedelmästään puu tunnetaan." (Matt 12:33) Joku voinee ajatella samoin traditiosta, varsinkin läntisestä, josta uskonpuhdistus aikoinaan kirposi, mutta viime kädessä jokaisen kristityn pitänee ratkaista pohtimalla se, mikä traditio (itäinen, läntinen, protestanttinen vai joku muu) saa määritellä sinulle kristinuskon ja Raamatun tulkintaohjeet. Tai vain tyytyä siihen, mihin on syntynyt. Minulle jälkimmäinen vaihtoehto ei riitä.

Itselleni ajatus oli aluksi haastava. Välttelinkin asian tutkimista kuutisen vuotta. Raamattu on saanut hyvin suuren aseman protestanttisessa maailmassa. Raamattu on erehtymätöntä Jumalan Sanaa ja Jumalan Sana on elävä. Tähän uskon edelleen, mutta uskon myös sen lisäksi muuta: On olemassa kristillistä traditiota, joka oikein tulkitsee ja tuo käytäntöön Raamatun opetukset. En voi sanoa enää uskovani protestanttisen teologian olevan Raamatun tulkinnan korkein, ainoa auktoriteetti. Se ei ole hedelmästään tunnettu.

Valitsen kirkon isät ja äidit (apostolit ja heidän opetuslapsensa ja heitä seuraavat muutamat sukupolvet, piispat ja marttyyrit) auktoriteetiksi, joka saa "oikein tulkita Raamattua" minulle. Puhuin tästä laajemmin "The Body of Christ - broken for you?" blogissani. Koska Pyhä Henki johti alkukirkkoa instituutiona, se johti sitä varmasti myös opillisissa asioissa. Nämä konsiilithan määrittelivät uskontunnustukset ja sen mikä on oikeaa ja puhdasta kristillistä oppia. Jos emme voi luottaa heidän määritelmiinsä, emme voi mielestäni luottaa myöhempiinkään määritelmiin, kirkosta tai opista. Jos taas emme luota heidän määritelmiinsä, mutta uskomme myöhempiin, saatamme pettää itsemme ja rakentaa uskoamme hiekalle.

Tämän vuoksi minua syytettiin jo lukiossa harhaanjohdetuksi. Lainasin nettikeskustelussa Didakheta, jossa puhuttiin kasteesta. Puolustin lapsikastetta dokumentilla, joka on Raamatun ulkopuolinen. Saman tien vastapuoli totesi rukoilevansa puolestani ja lopetti osaltaan "voittajana" keskustelun siihen. Itse kuitenkin uskon, että on Raamatun mukaista kunnioittaa myös ulkopuolisia lähteitä, viitaten 2. Tess 2 kohtaan. Ja ilman Raamatun ulkopuolista traditiota ei meillä olisi edes tätä, mitä meillä on nyt. Edellisessä blogissa mainitsin mm. kastekäytännön, jota noudatetaan pitkälti kristikunnassa, mutta jota ei löydy Raamatusta.

Yksin Raamattu -periaate on poikinut merkittävän loven jo kastekäytännöissä kristikunnan keskelle, vaikka voisimme (jos hyväksymme tradition Pyhän hengen johtamaksi) katsoa suoraan alkuseurakunnan "kirkkokäsikirjoista" ja Raamatun ulkopuolisista saarnakokoelmista, kuinka asiaan suhtauduttiin silloin. Tällöin tämäkin repivä tulkintaero ja riidat saisivat pisteen ja Jeesuksen rukoilema yhtenäisyys olisi askeleen lähempänä. Tämä jättää kysymyksen pyörimään itselleni:

"Jos yksi protestantismin kulmakivistä (sola scriptura) pettää, voiko se muuten olla oppikokoelmana itselleni riittävä?"

Vastaus itselleni taitaa olla kieltävä. Haluan tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, koska kyse on kuitenkin elämäni tärkeimmästä asiasta: Jumalan tuntemisesta.

"-- olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu."
(1. Piet 3.15)

The Body of Christ - broken for you?

Pitkästä aikaa avaan blogin ja kirjoitan. Kirjoittaminen on hyvä keino jäsentää omia ajatuksia ja samalla oppia lisää, huomata, mihin asiaan tarvitsinkin lisää tietoa ja siksi monen vuoden tauon jälkeen kirjoitan blogiin uuden lehden. Samalla uusi teksti merkitsee tietyllä tavalla ehkä uuden alkua - tai ehkä pitäisi sanoa vanhan?

2009 aloitin opinnot Diakonia AMK:ssa Kauniaisissa ja tutustuin kaveriin, joka päätyi tapaluterilaisesta vapaakirkkolaiseksi, pettymysten kautta pohti luterilaisuuteen takaisin liittymistä, mutta päätyi tutkimusmatkallaan aina vain taaemmas: Katolisuuteen, jonka jälkeen alkukirkon aikaan. Hän esitti kysymyksiä, jotka jäivät vuosiksi päähäni ja joista en tänäänkään ole päässyt eroon. 

Tekstieni tarkoitus ei ole hyökätä lukijani uskoa vastaan, vaan kertoa mitä olen havainnut, oppinut ja tutkinut. Samalla pitäen mielessä sen, että luterilainen kirkko ja protestantismi on itselleni rakkaita kaikkine ihmisineen joita Herra on minun antanut armossaan tavata ja oppia tuntemaan, käyn kriittisesti tutkimaan sitä, mistä protestantismi on alkanut ja mihin se on mielestäni päätynyt. Jokainen voi tutkia väitteet ja tarkistaa faktat - ja jos havaitset puutoksia, oikaise minua ja tietämättömyyttäni! Olen rukoillut, että Jumala johdattaisi tuntemaan Totuuden ja tällä tutkimusmatkalla olen edelleen. Kuten ennenkin, koettele, mitä olen kirjoittanut, mutta älä hylkää tunteeseen perustuen asioita, jotka saattavat nipistää. Kommentoi, keskustele, kysy!

Tulevat blogitekstit käsittelevät kysymyksiä, joihin olen törmännyt – sekä omassa etsinnässäni ja joita protestanttiset ystäväni ovat minulle esittäneet. Jäsennän näin omaa ajatusmaailmaani uuden teologisen viitekehyksen sisällä ja toivon voivani vastata jatkossa paremmin lähipiirimme esittämiin kysymyksiin. 

 --

 KYSYMYS KIRKON OLEMASSAOLOSTA JA OIKEUTUKSESTA

"Jokainen kirkko ja seurakunta ajattelee omaavansa täydellisemmän Totuuden kuin muut - tämä on kaikkien kirkkojen ja seurakuntien olemassaolon älyllinen oikeutus."

Näin muotoilisin ajatuksen, joka on pyörinyt takaraivossani jo vuosia. Voinko väittää tuolle vastaan? Kristikunnassa tämä on ehkä sanomaton oletus kaikille: Meidän seurakunta on enemmän oikeassa kuin muut. Jos seurakunta ei olettaisi näin itsestään, sehän liittyisi seurakuntaan tai kirkkoon, joka olisi enemmän oikeassa!

Oma ajatteluni prosessini kirkkojen olemassaolon oikeutuksesta lähti vapaakristillisestä suuntauksesta. Lukiossa mm. kasteeni kyseenalaistettiin helluntailiikkeen ja siitä eronneiden eri vapaakristillisten seurakuntien puolelta. Myöhemmin törmäsin tähän Kanadassa paikallisessa vapaakristillisessä seurakunnassa: Lapsikaste ei ole oikea kaste ja minut pitäisi kastaa uudelleen. 

Tähän argumenttiin - ja moniin samankaltaisiin - aloin etsimään vastauksia alkukirkosta: Jos asiat olivat opetuslapsilla ja heidän opetuslapsillaan (jatkossa referoin kirkkoisiin ja/tai pyhiin) oli hommat hanskassa, vastaus löytyisi sieltä. Olihan minun pakko olettaa, että Pyhä Henki johti kirkkoa välittömästi Jeesuksen jälkeen, sillä Raamattu lupaa niin ja palaan tähän aivan pian.

Entinen baptisti James Early kertoi baptistien seminaarien ja professorien opetuksen olettavan lähtökohtaisesti, että alkukirkko hairahtui todellisesta kristillisestä perinteestä jo hyvin nopeasti apostolien kuolemien jälkeen. Tällaisen taka-ajatuksen olen havainnut olevan myös luterilaisissa piireissä ja keskusteluissa helluntailaisten kanssa. Protestanttinen lähtökohta omalle oikeutukselleen olla olemassa on, että alkukirkko harhautui terveestä opista jo muutaman sadan vuoden jälkeen. Tämä oletus siksi, että jotkin alkukirkon tunnetut dokumentit ovat ristiriitaisia protestanttisten ajatusten kanssa. Protestantismi ei ilmeisesti halua ajatella, että ehkä jotkin meidän opeista ovatkin väärässä? Lisää tästä aiheesta alempana KIRKON HAJAANNUKSESTA -osiossa.

Minun oletukseni siis on, että Pyhä Henki todella johti alkukirkkoa. Näin opettaa Raamattukin:

"Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita." (Matt 16:18)

"Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt 28:20b)

"Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva." (Joh 16:13)

Samat henkilöt, joille Jeesus sanoo, että hän perustaa Kirkkonsa, Hän sanoi, että ei jätä heitä koskaan (Matt) ja että Totuuden Henki johtaa heidät (Kirkon) tuntemaan koko totuuden - koska Hän puhuu Lähettäjänsä (Isän; Joh15:26) nimissä. Kirkko on siis perustamisen päivästään asti ollut Pyhän Hengen johdossa, joten alkukirkon kirkkoisät ovat Raamatun mukaan, myös protestanttisen sola scriptura - periaatteen* mukaan, luotettava tiedonlähde! Tämä on Isän tahto, koska Pyhä Henki puhuu sen, minkä kuulee ja ilmoittaa sen, mitä on tuleva. Tämä tieto on Isällä.

*Sola Scriptura = Yksin Raamattu, ajatus siitä, että Raamattu itsessään riittää selittämään itseään ja on luotettava todiste itsestään.

Alkukirkon opetuksesta on olemassa dokumentteja, mutta jostain syystä protestanttinen perinne ylenkatsoo (kokemukseni mukaan) niitä. Niiden arvovalta ei ole sama kuin esimerkiksi tämän päivän raamatunselittäjillä. Tästä kumpusi toinen kysymys:

"Miksi tämä sukupolvi olisi enemmän Pyhän Hengen johtamaa, kuin aiempi? Tai sitä edellinen? ...Tai kirkkoisät?"

Tästä itseasiassa kumpuaa vielä useampia kysymyksiä: Raamattu opettaa Jumalan olevan muuttumaton (Hepr. 13:8) ja samassa kontekstissa puhuu kristityn elämästä ja kilvoittelusta. Jos sitä perustellaan keskeisimmällä opilla, Kristuksella, haluan ottaa tämänkin ajatuksen vakavasti. Jos Herramme on muuttumaton ja on luvannut johdattaa Kirkkoa alusta alkaen niin, ettei Tuonelan portit sitä voita (Matt28:20; 16:18) ja Henki on johtanut Kirkon tuntemaan totuuden, johtaisiko Henki eri tavalla eri aikoina? Tekisikö muuttumaton Jumalamme siten?

Ajatuksen absurdius lyö päin näköä!

Jatkokysymys seurasi pian: Jos Kirkko on ollut Jumalan johdatuksessa alusta alkaen ja Kirkko on Jeesuksen perintö maan päällä, Kristuksen ruumis ja morsian, mikä Kirkko saa kutsua itseään "Oikeimmaksi opiksi Kristuksesta"? Joku voi sanoa, että mitä väliä sillä on, että on erilaisia kirkkoja? Silloinhan jokaiselle on jotakin. Koitan selventää ajatuksiani tähän seuraavassa osiossa.

--

KYSYMYS KIRKON HAJAANNUKSESTA

Jopa protestanttina sola scriptura-opin pohjalta löysin Raamatusta nopeasti ne kohdat, joihin lukemani ortodoksinen kirjallisuus viittasi ja mielestäni sieltä nousi hyviä pointteja Kirkon olemassaolosta ja oikeutuksesta. Pidän hyvänä periaatteena tulkita Raamattua siten, että jos jakeen voi ymmärtää konkreettisesti, se luultavasti tarkoittaa sitä. Jos jotain jaetta selitellään tyhjäksi esseillä tai Pro Gradu - tutkielmilla, ne ole kovin halukas hyväksymään näiden selitysten johtopäätöksiä. Niinpä on mielestäni turvallista olettaa, että Raamatun kirkko on yksi. Tämä on myös Jumalan tahto ja toive:

"Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä." (Joh 17:11)

Jeesus myös sanoi perustavansa "tälle kalliolle kirkkoni", ei kirkkoja. Protestanttina olen hämmentynyt: Reformaation jälkeen kirkkojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti ja kirkkoja ja seurakuntia perustetaan joka päivä uusia ja uusia ympäri maailmaa.

Tähän olen kuullut selityksiä siitä, että "jokaiselle on jotakin", vaan entäpä jos jokaiselle olisi jokin? Jumalan tahto ja sallimus on tässä mielestäni tärkeä erottaa toisistaan: Uskon, että Jumalan tahto olisi, että kristikunta olisi yksi. Mutta Jumalan sallimus sallii ihmisille tehdä virheitä, aina lankeemuksesta asti ihminen on saanut päättää itse. Uskon hajaannuksen olevan inhimillisen, virheellisen valinnan tie - ei Jumalan tahto. Varjelusta on se, että Jumalamme ei ole sidottu vain yhteen Kirkkoon vaan tosiaan voi toimia useissa kirkoissa, eikä pelastava sanoma ole vain jonkun kirkon etuoikeus, vaan se löytyy pääosin kaikkialta, joissa ihmiset itseään kristityiksi tunnustavat. Sola scriptura oppi lähtee oletuksesta, että Raamattu riittää itsensä selitykseksi. Nyt jos näin on, miten yhdestä Raamatusta voi kummuta niin monta erilaista oppia seurakunnasta ja jumalanpalveluksen tavoista?

Uskon, että Raamattu on selkeä puhuessaan yhdestä kirkosta ja Jeesuksen rukoillessa kristittyjen olevan yhtä, niin kuin Hän on yhtä Isän kanssa. Siksi en voi enää hyväksyä selityksiä siitä, että ”jokaiselle on jotakin”. Tämä näyttäytyy minulle individualistisen ajattelumaailman kehittymisen myötä syntyneenä selityksenä. Kirkko on Jumalan perhe, me olemme veljiä ja sisaruksia keskenämme, Jeesus itse toivoi meidän olevan yhtä. Lännessä kristikunnan kirkot riitelevät keskenään teologiassa, jäsenissä, ajatuksissa ja tradition suhteen. Olen kuullut monesti olevani ”poikkeuksellisen elävä luterilainen”, kun ”valtakirkko on niin kuollutta”. Sisarusrakkautta parhaimmillaan! En sano, etteikö myös ortodoksisessa kirkossa olisi poliittista valtataistelua, saati seurakuntien välistä kyräilyä. Mutta oppi on sama, käsitys Jumalasta, Kirkosta, pelastuksesta, ehtoollisesta, kasteesta, kristityn elämästä ja kilvoittelusta ja monesta, monesta muusta asiasta on sama. He voivat tukea toinen toistaan uskossaan. Jeesuskin puhui, että valtakunta, eikä myöskään perhe, voi kestää, jos sitä repivät riidat. Kuka voisi nyt perustella minulle, että läntisellä teologian suuntauksella on oikeutus sanoa, että kirkkoja voi ja pitää olla useampia, jotta jokaiselle olisi jotakin? Jumalalla on jokaiselle jotakin: Kirkko, yksi ja ainoa Kristuksen ruumis. Me protestantit elämme yhä enenevässä hajaannuksessa, emmekä tue toinen toistamme vaan jopa riitelemme keskenämme.

Heitän lisäkysymyksen uusien seurakuntien ja kirkkojen ajatuksen puolustajille: Kun Pyhä Henki on johtanut jo kirkkoa jo 2000-vuotta ennen tätä päivää, millä oikeutuksella ja arvovallalla Pyhä Henki nyt haluaisi johtaa kirkon taas uuteen syntymiseen? Eikö Jumalan olisi järkevää alun alkaenkin rakentaa kestävä kirkko – ja Hän kyllä pystyy siihen, Hänhän on Kaikkivaltias Luoja – eikä aina aloittaa pyörän keksimistä uudestaan? Sitähän se nimittäin on: Uudestaan ja uudestaan palataan alkuun ja yritetään selvittää Totuus omasta näkökulmasta. Vaan entäpä jos individualismi on epäonnistunutta tässä ja vastaus onkin ykseydessä?

Palatakseni siihen, millä kirkolla nyt on oikeus kutsua itseään "oikeaksi tieksi", siteeraan Herraamme Jeesusta: "Minä olen Tie, Totuus ja Elämä" (Joh 4:16). Käsitykseni mukaan Totuus on kokonaisuus - ei vain yksi oppi, joka olisi kristityille sama. Väitän, että Totuus on löydettävissä myös kirkon järjestyksestä, josta Pyhä Paavali puhuu kirjeessään Timoteukselle, nk. pastoraalikirjeissä. Väitän myös, että Totuus löytyy oikeasta ehtoollisen vietosta, josta Pyhä Paavali taas mainitsee 1.Kor kirjeessä. Totuus löytynee myös kasteesta, joka on ”sydämen ympärileikkaus”, josta Pyhä Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä. Nämä eivät ole mielestäni teologisen debatin aiheita, vaan voimme tutkia alkukirkossa olleita tapoja ja tutkia, miten ne selvitettiin siellä.

Tähän joku saattaisi sanoa, että on vaarallista ottaa kristinuskoon Raamatun ulkopuolelta asioita, koska vain Raamattu on luotettava (sola scriptura). Palaan Sola Scripturaan myöhemmin erillisessä blogissa, mutta esitän yhden kysymyksen takaisin: Jos esimerkiksi kastetapamme perustuu vain Raamattuun, miksi kastamme ihmisen vedellä kolmesti sanoen ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, jokaisen Kolminaisuuden persoonan kohdalla valellen vettä? Kolminaisuuden nimeen siunaaminen on Raamatussa, mutta vedellä valeleminen ei. Eikä upottaminen veteenkään ole Raamatussa. Tietomme kastekäytännöistä on Raamatun ulkopuolista perimätietoa, josta osa on talletettu mm. Didakhe nimiseen seurakuntien ohjesäännökseen, jonka kirkkoisät ovat laatineet. Siellä kasteesta sanotaan näin

”Mutta liittyen kasteeseen, kastakaa näin: selostettuanne ensin kaikki nämä säännöt, kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen juoksevassa vedessä. 

Mutta jos ei ole juoksevaa vettä, kastakaa jossain muussa vedessä, ja jos et voi kastaa kylmässä niin lämpimässä vedessä. 

Mutta jos ei ole kumpaakaan, kaada vettä kolme kertaa päähän Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. 

Mutta ennen kastetta, paastotkoon kastaja ja kastettava, ja muut, jotka kykenevät. Ja käskekää kastettavaa paastoamaan yksi tai kaksi päivää aikaisemmin.” (Didakhe, luku 7, apokryfikirjat.com)

Meillä on siis jo nyt käytössä valikoitu osuus perimätiedon välittämiä käytäntöjä kirkossa. Näin on oikein ja hyvä, sillä alkukirkon käytäntöjä pitäisikin tutkia ja antaa enemmän painoarvoa, kuin uusille tulkinnoille käytännöistä ja opeista.

Uskon itse, että Totuus on olemassa ja saavutettavissa, koko Kirkon läpäisevänä Totuutena. Onhan meillä Jumala, joka on aktiivisesti tuhansien vuosien ajan vaikuttanut ihmisten historiaan alkuihmisestä lähtien. Olen kuullut paljon selityksiä, että emme voisi enää saavuttaa Jumalan tahtomaa kirkkoa, koska ihminen on pilannut jokaisen kirkon ja uskonnon. Emme voisi enää tietää, mikä on totta, koska tulkintoja on niin monia. Mielestäni näiden selitysten taustalla on päättämättömyys seuraavan kysymyksen äärellä:

"Mihin auktoriteettiin minä perustan tulkintani Raamatusta?"

Jokainen protestanttinen tunnustus on laatinut ajatuksen tai dokumentin, että "tämä ajatusmalli oikein tulkitsee Raamattua" ja perustaa teologiansa tuohon tunnustukseen. Tunnustuskirjat on tuttu dokumentti meille luterilaisille. Tällöin jokainen tunnustus väittää olevansa oikea Totuus ja Jumalan tahtoma kirkko tai seurakunta! Tässä vaiheessa yhdistän kaksi kysymystä:

"Jos (ja kun) Pyhä Henki johtaa kirkkoa, minkä kirkon tunnustus on Pyhän Hengen ja Jumalan tahdon - Totuuden - mukainen?"

Kun Luther aikoinaan joutui lähtemään katolisesta kirkosta, hän kritisoi - aivan oikein - monia sellaisia oppeja, jotka eivät olleet alkukirkollisia tai Raamatun mukaisia. Mutta hän ei luopunut kaikesta hajaannuksen jälkeisestä katolisesta traditiosta ja se on periytynyt luterilaisille tähän päivään asti. Tuon ajan kristityt joutuivat kysymyksen eteen: Uskonko Lutherin saavuttaman Totuuden näkymän olevan parempi kuin katolisen kirkon saavuttama Totuus? Osa valitsi Lutherin, osa paavin, osa muita reformoituja suuntauksia, koska eivät olleet Totuudesta samaa mieltä Lutherin kanssa. Näitä syntyi samaan aikaan ja myöhemmin: Kalvinistit, Anabaptistit, Anglikaanit, Metodistit, Adventistit ja muutamia muita.

Jokainen tunnustuskunta tekee tietoisesti tai tiedostamatta seuraavan:

"Minä uskon, että nämä johtajat ovat Pyhän Hengen johtamina saaneet Totuuden avaimet Herralta ja sitoudun heidän välittämäänsä opetukseen ja traditioon."

Jos kristitty ei tätä tee, hän ei mielestäni loogisesti ole tuohon tunnustuskuntaan kuuluva jäsen, vaan hänellä on "oma totuus", joka myös nykyisin on niin trendikästä kirkon sisällä. Individualismin näkemykset teologiaan ovat päässeet vaikuttamaan myös tunnustukseen ja sen arvostukseen.

Kontrastina tälle sanon huomion, jonka rakas vaimoni keskusteluissa nosti esille: Ensimmäiset tuhat vuotta kirkko oli yksi ja jakamaton. Puolet kristinuskon koko historiasta oli olemassa vain yksi kirkko!

Tässä vaiheessa ajatteluni etenee tällaista logiikkaa, tiivistän, jotta pysyn itsekään kärryillä kirjoittamastani:

Jos Pyhä Henki on johtanut kirkkoa jo alusta alkaen ja alkukirkko on elänyt jakamattoman kristikunnan aikana tuhat vuotta, en voi suostua uskomaan (enää), että alkukirkko olisi harhautunut Totuudesta ja vasta reformaation aikaan se olisi löytynyt uudestaan. Ei Pyhä Henki johda kirkkoa kahtaalle? Voisinko silloin luottaa nykyisenkään kirkkoni olevan Pyhän Hengen johdatuksessa? Herramme on muuttumaton ja Jeesus on luvannut olla Kirkkonsa kanssa alusta alkaen ja lähettää Isän luota Puolustajan, joka johdattaa Kirkkoa oikeaan suuntaan, "-- sitä eivät tuonelan portit voita." Se, että kirkko hajaantuisi ja Kristuksen ruumis siis repeytyisi useaan palaan, olisi jo itsessään voitto tuonelalle. Onko siis luterilainen kirkkoni, ennen niin rakas, viime aikoina merkitystään minulle menettänyt, kuitenkaan löytänyt sitä "puhdasta uskoa" reformaation aikana?

Mihin auktoriteettiin siis perustan uskoni?

Rehellisesti, olen tällä hetkellä koditon uskoni kanssa. En hyvässä omassatunnossa voi sanoa sitoutuvani enää luterilaiseen tunnustukseen, mutta en kuulu vielä ortodoksiseen kirkkoonkaan, vaikka tunnenkin suurta kutsua kotiin idän kirkkojen viisauden äärelle. Olen vielä matkalla, täynnä kysymyksiä, joita pohdin lisää myöhemmin.

--

Edellä olen pohtinut niitä lähtökohtia, joiden varassa olen opiskellut Raamattua. Olen pyrkinyt etsinnöissäni huomioimaan Raamatun (protestanttina hyvin pitkälle sola scriptura -opin mukaan) ja sen lisäksi etsimään tukea lukemalleni opille alkukirkon teksteistä. Opetan itsekin, että omat ajatukset kannattaa koetella kristinuskon historialla ja aikaisempien kirkon hyväksymien opettajien välittämän uskon elämän ja opetuksen läpi. Jos seula pitää, on saavuttamasi Totuus luultavasti universaali.

Tässäkin opetuksessa on pieni ongelma. Tuossa ketjussa minä olen se, joka tulkitsen Raamattua ja koettelen sen varhaisempien tekstien valossa, jotka nekin ovat valikoituneet tietyn seulan lävitse.

Pääsemme takaisin viimeiseen aiheeseen edellä: Millä seulalla (tunnustuksella) minä tulkitsen Raamattua ja hyväksyn opit Raamatusta?

"Luotanko enemmän luterilaiseen tunnustukseen, joka on syntynyt 1500-luvulla, johonkin muuhun myöhemmin syntyneeseen vai kirkkoisien tulkintaan ja opetukseen Raamatusta, joka on katkeamaton Jeesuksesta ja opetuslapsista eteenpäin?"

Itselleni vastaus on selvä: Haluan tietää, mitä alkukirkko ja kirkkoisät opettivat ja onko tämä tunnustus vielä jossain olemassa? Siksi olen pistänyt Luterilaisuuden "Standby" -tilaan, kunnes etsintäni Totuuden mukaisen tunnustuskunnan kanssa on valmis.

Distorted truth

Pitkästä aikaa opintojeni ohessa ehdin istahtamaan blogini äärelle. Tuntuu, ettei ole ollut hirveästi aikaa tutkia Jumalan Sanaa ja perehtyä siihen. Omat kriteerini laadukkaasta kirjoittamisesta eivät ole näin ollen täyttyneet oman pienen pääni sisällä, joten olen lykännyt ja lykännyt kirjoittamista - mitä kauemmas sen on työntänyt, sen hankalammaksi sen aloittaminen on käynyt.

Sama ilmiö on melko monessa asiassa. Just a note.

Työskentelen nykyisin opintojeni ohessa OPKOn opiskelijatyöntekijänä Porissa, mikä on tuonut kauan kaivattua hengellistä seuraa ilmailuopintojeni pariin. Vaikka ilmaillessa taivas on lähempänä kuin normaalisti, ei seurakuntayhteyttä korvaa mikään.

Ajatuksiani on viime vuosina suuresti vaivannut yksi asia, joka tuntuu lävistäneen koko kristillisen maailman aina alusta alkaen tähän päivään saakka - harhaopit, niiden johdannaiset ja petollisuus. En kuluta hirveästi aikaa niiden pohtimiseen ja tutkimiseen, mutta silti lähes joka viikko siihen todellisuuteen joutuu olemaan kosketuksissa. Eikä vain muualla, vaan myös oman kirkkoni sisällä.

Eräs kirjoitus aiheesta, jonka luin (täällä, suosittelen), kirjoittanut Risto Soramies (Lähetyshiippakunta), tiivisti monta ajatusta yhteen. Monet liikkeet ovat hyvin, hyvin karismaattisia ja radikaaleja opetuksissaan. Pastorit saattavat kutsua parannettavaksi henkilöitä lavalle, he kaatavat ihmisiä, ihmiset nauravat hillittömästi, pidetään hulppeita kokouksia ja puhutaan paatoksellisesti musiikin soidessa taustalla luoden tunnelmaa. Toronton liikkeen oma pastori toteaa koko touhusta:

”Jos olisimme vuosi sitten nähneet tällaisia ilmiöitä kuin nyt, tiedän, että olisin pannut niille silloin lopun.” - John Arnott

Perusteluna olen kuullut käytettävän lähes yksinomaan seuraavaa väitettä: Jos tuo ei ole Pyhästä Hengestä, miksi sitten siellä käy niin paljon porukkaa ja ihmiset uskovat Jeesukseen?


Matt7:21 "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon."
Matt. 24:24 "Sillä vääriä messiaita ja vääriä profeettoja ilmaantuu, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että he johtavat, jos mahdollista, valitutkin harhaan."
Joh. 6:67 Jeesus kysyi niiltä kahdeltatoista: "Aiotteko tekin lähteä?"


Mainitakseni muutamia, mm. noissa kohdissa Raamatussa Jeesus itse toteaa, että:

1) väärät profeetat ja messiaat ovat todellisuutta ja he tulevat nimenomaan johdattamaan valittuja(kin) harhaan. Lopun aikoihin on käsittääkseni luvattu herätys vain juutalaisille, mutta toivoa sopii, että myös kristillisessä kirkossa tapahtuisi vastaavaa. Käsitykseni taas kristillisen kirkon lopunajoista on se, että useat luopuvat Herrasta tavoitellessaan jotain muuta (Luuk 18:8; 2. Tes 2:3), yleensä sivutuotetta: Mainetta, kunniaa, rahaa, terveyttä, rakkautta, valtaa tai jopa perhettä. Mikä tahansa teologinen väärä painotus vie kauemmas Jumalasta ja Totuudesta.

2) eivät kaikki, jotka hokevat Kristusta Herraksi, ole tosiasiassa pelastettuja. Kunpa olisikin! Kuinka paljon helpompaa olisi meidän tavan tallaajien erottaa tällöin Totuus harhasta, jos vieraantuneet eivät voisi todeta: "Jeesus on Herra." Minulle aikoinaan opetettiin, että tuota lausetta ei pysty sanomaan pahan hengen riivaamat, ehkä näin onkin. Mutta harhaan johdetut kristityt eivät olekaan pahojen henkien riivaamia, vaan väärän opin, väärän teologian ja antikristuksen muiden valheiden vankeja - he voivat tuon lauseen sanoa ääneen. "... vaan se, joka tekee -- isäni tahdon", kertoo siitä, että näiden itseään Kristuksen seuraajiksi kutsuvien elämästä  voi havaita heidän Herransa. "Hedelmistä te heidät tunnette. Eihän orjantappuroista koota rypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita." (Matt 7:16)

3) Kristuksen opetus itsestään ei aina ole mielenkiintoista. Jos seurakunta(si) panostaa illoissa "fiilikseen", "spontaaniuteen", tunnelmalliseen musiikkiin jankkaavine kertosäkeineen, joilla yleensä haetaan keinotekoista fiilistelyä, tai puhuu usein Hengen tulesta, innostuksesta, herätyksestä, näyistä ja profetioista, kannattaa alkaa itse lukemaan Raamattua. Olen oman aikani pyörinyt seurakunnissa, joissa näin on tehty, enkä sano, että se kaikki olisi automaattisesti pahasta. Väitän, että se ei ole välttämättä edes hyödyksi ja jos seurakunnan anti jää siihen, se on haitaksi. Joh 6:67 kohdassa Jeesus on juuri todennut olevansa elämän leipä ja hänen ruumiinsa ja verensä tulee olemaan syötävissä meidän pelastukseksemme. Tämä oli suuri loukkaus kuuntelijoille ja kaikki muut, kaikki, Jeesuksen kymmenistä, ellei sadoista opetuslapsista, lähtivät loukkaantuneena pois - paitsi ne kaksitoista. Opetus Jeesuksesta voi olla niin tylsää, tylyä, joskus jopa vaikeaa ymmärtää, että kaikenlainen kevyt fiilistely varmasti maistuisi enemmän. Uskalla kuitenkin vaatia seurakunnassasi laadukasta opetusta, suunniteltuja tapahtumia spontaaniuden sijaan ja Raamatun lukemista ja sen opettamista yksilöiden profetioiden ja kielistä tulkkausten sijaan.

Vielä hetken jatkan aiheesta. Tuntuu, ettei saa sanotuksi asioita niin tiiviisti kuin olin toivonut.

Opiskelijailloissa puhujavieraana käynyt henkilö, joka itse on ollut mukana harhaoppisessa liikkeessä, antoi hyvän vinkin aiheeseen. Itseäni kiinnosti paljon se, kuinka näistä asioista voisi pysyä kärryillä, monia siellä kiinnosti mistä tällaiset harhaiset liikkeet tunnistaa? Miten, jos näitä harhaoppisia liikkeitä on sekottuneena Kristuksen kirkkoon, voi vaatia ketään tunnistamaan vääriä oppeja? Muotoilen hänen vastauksensa vapaasti:

"Opetelkaa tuntemaan Totuus, niin teidän ei tarvitse opetella tuntemaan satoja valheita."

"Se, joka menee portista, on lampaiden paimen. Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä." Joh 10:2-4

Totuus on helppo tunnistaa, kun tunnemme Kristuksen äänen. Meidän ei tarvitse tuntea (feel) häntä sydämessämme, mutta tuntea (know) hänen sydämensä. Hänen sydämensä ajatukset voimme lukea Raamatusta, Jumalan Sanasta. Alussa oli Sana, Sana tuli lihaksi ja asui keskellämme. Jeesus.

Kuinka yksinkertaista ja silti niin useat kulkevat saarnamiesten, esitysten ja suuren joukon mukana, uskoen, että tuo suuri joukko, tuo "siunattu" esitys lahjakkaine artisteineen ja "armoitettu" saarnamies ovat enemmän oikeassa, lähempänä Totuutta, kuin vuosituhansia kestäneet kirkot, vuosisatoja koetelleet opit ja tunnustuskirjat.

Kiitän hetkestäsi. Toivottavasti jotain jäi käteen. Listaan lopuksi vielä lyhyesti, sen pidempiä perustelematta (voit kysyä vapaasti ajatusta tai perustelua väitteeni takana, vastaan mielelläni), millaisia sanan- tai puheenparsia yhdistetään usein (huom, ei todellakaan aina) harhaisiin oppeihin.

(edit.) Yleisesti ottaen puheenparsi kumpuaa harhaoppien luonteesta, joissa tietyt asiat saavat vääristyneitä muotoja tai väärää painotusta - pohjimmiltaan teologisena puheena alla listatut sanamuodot ovat itselleni eräänlaisia merkkejä, jotka pitävät minut varuillani. Tämä ei tarkoita, että jokainen seurakunta, jossa tällaisia toimintapoja tai sanamuotoja käytetään, olisi automaattisesti harhainen.

- Puhe Hengen tulesta, Hengellä täyttymisestä ja Hengen kasteesta
- Herätyksestä puhuminen, Jumalan suurten ihmeiden tavoittelu (viitteet blogissa)
- Lopun ajan herätyksestä saarnaaminen (eri asia, kuin em.) (viiteet blogissa)
- Puhe Jumalan uutta luovasta voimasta rukouksessa
- Vähätellään kristikunnan tuhatvuotista traditiota, sen oppeja ja perinteitä
- Jumalan läsnäolo, sen tunteminen, siinä "oleminen" (2. Kor 5)
- Yksilölliset koettelemattomat profetiat, kielillä puhuminen ja tulkkaus
- Parantumiset (tai muut ihmeet) tavoitteena, huomion keskipisteenä tai uskon mittarina
- Ylistyksen käyttäminen välineenä tunnelmaan, "ylistäminen ylistämisen vuoksi", ylistyksen käyttäminen Jumalan palvelemisena (Joos 24:19). Itse ylistyslaulujen teksteissä teemat: "Minä palvon, minä luovutan, minä rakastan", ovat vääränlaisessa fokuksessa suhteessa Jumalaan, kun ylistys on usein Raamatussa minän pienuutta, kykenemättömyyttä ja Herran rakkauden ylistystä, ei omasta palvomisesta puhumista. Tästä voisi tehdä analyysin erikseen.
- Pyhän Hengen toiminta rajataan näyttäviin asioihin (armolahjat, profetiat, eikä sitä nähdä seurakunnan elämässä, kuten messuissa, ehtoollisessa, kotona Raamatun lukemisessa.)

Erikseen mainitsen vielä kolme nykyajan harhaoppista laajalle levinnyttä ajatusta, tai suuntausta:

- Uskon Sana - liike
- Isän rakkaus - liike (Torontolaisuuden perua)
- Feministinen teologia, morsius teeman ja naiseuden korostaminen suhteessa Jumalaan

Koettele teksti, pidä se mikä on hyvää, se mikä rakentaa. Jos havaitset kotiseurakunnassasi jotain, ei se välttämättä ole maailman loppu - pidä sieltäkin se, mikä on hyvää. Täydellistä seurakuntaa ei olekaan ja moni harhaan johtunut kiertääkin seurakuntia etsien sitä "itselleen sopivinta". Tartu Raamattuusi ja opettele tuntemaan Totuutta hiljalleen, kertoen siitä muillekin. Siunausta!

Crossroads

Otsikko oikeastaan määrittää tätä tekstiä hyvin paljon. Tietyllä tapaa, olin, olen, taas elämässäni tienristeyksessä. Ja se on yhtäaikaa turhauttavaa, stressaavaa ja jopa ahdistavaa, mutta toisaalta hienoa, jännittävää, etuoikeutettua ja kiitollista. Kaikinpuolin hämmentävä tilanne.

Pitkä hiljaisuus blogissani johtunee siitä, että työssäni lastensuojelussa vähemmän tuli luettua Raamattua ja hengellisiä kirjoja, jotka olisivat kirvoittaneet mitään ajatuksia. Lisäksi, tuntuu että vloggaajat ovat vieneet blogilukijat mennessään, eikä blogit enää ole sellainen juttu kuin muutama vuosi takaperin.

Mutta pitkään mietin kirjoittamista ja mietin millainen teksti sopisi blogini nimien alle. Kanssasi matkalla. Uskon - siis olen?

Tein töitä helmikuuhun asti ja lähdin Patrialle aloittamaan opintojani liikennelentäjäksi Suomen Ilmailuopiston oppilaana. Patria vastasi PPL vaiheesta (Private Pilot License).  Nyt minulla on yksityislentäjän lentolupakirja ja olen muuttanut juuri tänään Poriin Ilmailuopiston asuntolaan. Tunnelma on ristiriitainen, porukka on innoisaan, samalla jännittynyt ja ärsyyntynyt. Ja kuulun siihen joukkoon.

Patrialla lensimme pienemmillä yksimoottorisilla koneilla, tällä pääsemme lentämään ensi keväänä mittarilentoteorioiden jälkeen, jotka päättyvät joulukuussa. DA 42, Diamond.

Tässä viime vuosina on tuntunut... "Hiljaiselta" Jumalan suhteen. En ole elänyt päivittäin työssäni Jumalan lähellä ja lukenut Sanaa voidakseni tehdä työni paremmin. Lisäksi olen huomannut, että monilla elämän osa-alueilla on tullut "takapakkia" kristityn elämän(tavoissa) suhteen. Esim. kiroilu on tarttunut uudelleen ja koitan päästä siitä jälleen eroon, toisaalta se ei itseäni häiritse samalla tavoin kuin ennen. Seura tekee kaltaisekseen, en ole oikein siis viettänyt aikaani oikein.

Mutta yhtäkaikki olen saanut huomata elämässäni monen monta kertaa, että Herra johtaa askeleitani ja johdattaa, vaikka itse välillä tempoilen oikealle ja vasemmalle, ennemmin kuin katsoisin eteen ristiä kohti ja pyrkisin kaikin voimin pysymään sillä tiellä. Mieleeni tulee 2. Tim kirjeen sana: "Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää." Ja se on uskomattoman lohdullista.

En sano tässä sitä, että katsoisin oman elämäni syntitahroja, tai kehottaisin harvoja lukijoitani siihen, läpi sormien ja antaisin luvan repsahtaa, sillä "Herra kyllä armahtaa". Ei. Vaan tuhlaajapojan tavoin tajutessani oman lohduttoman tilanteeni voin juosta takaisin Herran luo ja Hän on jo kääntyessäni juoksemassa minua vastaan, vaatettamassa minua ja sanomassa maailmalle: "Tämä on minun rakas poikani. Hän oli kuollut, mutta on palannut eloon."

Se jos jokin on upeaa.

Tällaista pohdin tässä elämäntilanteessa. Kiitollisuuteni kumpuaa ennen kaikkea Herran hyvyydestä ja eräänä suurimpana osoituksena Herran huolenpidosta olen saanut elämääni upean nuoren naisen, jonka olen saanut kihlata omakseni ja jonka kanssa vietämme ensi vuonna häitä. Sen lisäksi, että olen saanut upeita uusia kavereita ja ystäviä, saanut viettää hienoja hetkiä Helsingissä elon aikana ja päässyt töistä aloittamaan liikennelentäjän opinnot, Herra on suonut minulle kumppanin. Herra on hyvä. Ja sinulla lukija, on sama Jumala. Eri polku, eri askeleet, mutta sama johdattaja. Rohkaisen luottamaan hänen haltuunsa koko elämäsi, sillä niin on hyvä (San 3:5-6).

What is God's will to a godless man?

Pitkästä aikaa pohdinpa vain, vaihteeksi homoavioliittoa, sukupuolineutraalia avioliittoa, tulevaisuudessa ehkä myöskin sellaista liittoa, joka ei rajoitu pariin. En niinkään sitä, mitä mieltä Raamattu on siitä, tai miten kirkkomme pitäisi suhtautua - mielestäni Raamattu on tässä selkeä ja kirkkomme toimii kuin Laodikean seurakunta Ilmestyskirjassa.

Pohdin sitä, miten käytännössä pitäisi suhtautua tähän. Miten itse suhtaudun tähän nyt? Ja mielelläni kommenteista lukisin (erityisesti) kristittyjen kanssavaeltajien pohdintaa, kuinka he suhtautuvat tähän asiaan.

Faktahan on, että tämä sukupuolineutraali avioliittolaki tulee menemään läpi. Olen itse sitä mieltä, että demokratiassa - joka Suomikin on - enemmistön olisi pitänyt jo voida päättää asiasta. Joka tapauksessa, tuo laki tulee menemään läpi ja minua kiinnostaa miten siihen tulisi suhtautua.

Itse olen kannassani nyt sitä mieltä, että jos (ja kun) sukupuolineutraali avioliittolaki menee läpi, keskustelu pitäisi avata muidenkin vähemmistöjen toiveiden mukaan. Esimerkiksi polyamoristeista on ollut jo juttuja lehdissä, dokumentteja ja näitä näemme TV-ohjelmissakin. Samalla tavalla sn-liitotkin nostettiin aiemmin keskusteluun, median kautta nääs. Radikaaleimmat esimerkit pätevät filosofisella tasolla, mutta käytännössä esimerkiksi eläin-ihminen liittoja tuskin ikinä tullaan sallimaan, vaikka zoofilistit tätä lähtisivätkin ajamaan. Tanskassa on jo puolue joka haluaa alentaa alaikäisyyden rajan 12 ikävuoteen, mutta vielä lait eivät ole menneet läpi, enkä usko että niitä oikeasti harkitaankaan vaikka demokratian periaatteen mukaan ne tulee pitää keskustelussa jos tarpeeksi moni on sitä mieltä.

Pitäisikö minun siis kristittynä tukea polyamoristien tavoitetta ja asettua heidän tuekseen yhteiskunnassa ja kirkon työntekijänä puolestaan keskustella heidän kanssa siitä, voisivatko he luopua tästä? Vai simppelisti vastustaa tätä ja (mahdollisesti) menettää keskusteluyhteys heihin?

Mieleeni tulee afrikkalaiset moniavioiset heimot, jonne mennessään lähetystyöntekijät eivät kritisoineet heidän kulttuuriaan, vaan kertoivat evankeliumista. Vähitellen heimo(t) luopui(vat) tavastaan naida useampia henkilöitä - heistä tuli monogamisteja. Näin uskon evankeliumin voivan vaikuttaa myös Suomessa tänään.

Olisiko kirkon korkea aika alkaa kertoa taas evankeliumia kansantajuisesti, piristää ainaista "kylläjeesuspelastaakaikki" saarnaansa myös konkreettisilla elämän vinkeillä, Jumalan mielipiteillä asioista ja kehottaa luopumaan synnistä - ei vaan nyt kerran, vaan joka päivä uudestaan ja uudestaan. Se on vaikeaa ja ainakin itse kaipaan siihen rohkaisua, muistutusta ja takapuoleen potkimista.

Anteeksi, jos nyt armon laiskistuttamien niskavillat nousevat pystyyn, mutta ainainen "Jeesus pelastaa" lässytys synnyttää laiskoja kristittyjä. Mielestäni tämän ajan yksi suurimpia vitsauksia on Paavalin esittämä kysymys: Room. 6:1 "Mitä me tähän sanomme? Onko meidän jatkuvasti tehtävä syntiä, jotta armo tulisi yhä suuremmaksi?" Ja tähän vastataan: "Ihan sama. Jeesuksen armo riittää sinulle." Ja se pistää ärsyttämään, kun asia ei ole noin mustavalkoinen.

Jeesus vastaa aina: "Mene, äläkä enää tee syntiä*." (*amartaneoo = elä synnissä, parempi käännös)

Koen siis, että voin yhteiskunnan jäsenenä toisaalta tukea polyamoristien tavoitetta saada myös nimensä lakiin ja oikeus tähän (epäpyhään kristillisestä traditiosta tarkasteltuna) avioliittoon Suomessa. Mutta kristittynä voin samaan hengenvetoon todeta, että se ei ole oikein, lapsen edun mukaista, eikä yhteiskuntaa rakentavaa liittää samaa sukupuolta oleva pari tai trio, kvartetti tai enemmän yhteen liitolla. Juridisestihan samat oikeudet tukineen, oikeutena sukunimeen tai perintöön tulisi jo heillä olla. Eri mieltä olen adoptio-oikeudesta ja avioliittokäsitteestä. Mutta jos yhteiskunta on menossa tähän suuntaan, miten voimme sen muka estää?

Nalkuttamalla laista ja siitä mikä on oikein ja väärin, saamme vastaamme evankeliumin jo kerran kuulleen sanat: "Ota hirsi omasta silmästäsi? Miksette enää kivitä huorintekijöitä? Tekopyhät, syötte veristä lihaa ja teette töitä pyhäpäivinä, ettekä pyhitä lepopäiviänne. Ja sanotte, että me olemme syntisiä."

Mitä tuohon voi vastata? Ei mitään. Jos he taas tuntisivat evankeliumin, nuo kysymykset muuttuisivat henkilökohtaisiksi. Enää tämä henkilö ei oikeuttaisi omaa lainrikkomistaan muiden rikkomisilla, vaan hakisi kanssakilpailijoita Paavalin tavoin kilvoittelemaan Jumalan mielenmukaiseen elämään. Se on juoksukisa loppuun asti, jossa kaveria ei jätetä.

Kasvatuksellisestikin psykologiassa on jo hyvin kauan tiedetty ja yleinen suuntaus kouluissamme pedagogisesti on se, että ihmistä ei motivoida kielloilla, vaan kannustaen oikeita suorituksia. Samoin äiti kasvattaisi ideaalisti lastaan, ei moittien ja kieltäen, vaan näyttäen oikean polun ja rakastaen - huolimatta siitä, että joskus astuisi harhaan ja tekisi väärin.

Nyt minusta tuntuu, että konservatiivisiipi vain nalkuttaa, kieltää ja uppiniskaisesti pakottaa niskuroivaa liberalisoituvaa kansaamme mukautumaan (demokraattisesti) aikansa eläneisiin muotteihin. Tällä emme kanna kauaa hyvää hedelmää, vaan saamme ihmiset katsomaan meitä ja meidän arvomaailmaamme ja uskomustamme nenän vartta pitkin. Näin olen ainakin kokenut monen suhtautuvan Räsäseen. Vastaavasti samat henkilöt ovat käyneet järkeviä keskusteluja minun kanssa aiheesta, leimaamatta minua ihmisvihaajaksi vaikka olen tehnyt heille selväksi, että kristittynä moinen touhu ei minun mielestäni kuulu ihmiselle.

Oikeastaan koko blogin ajatuksen voisin tiivistää näin:

Mitä Jumalan tahto on ihmiselle, jolla ei ole Jumalaa?

Missä mennään, kun olemme jälkikristillinen yhteiskunta jolla näennäisesti on Jumala, mutta jota kansa ei tunne?

Miksi siis hakata päätä seinään menetetyn asian kohdalla, eikä vaihtaa puheenaihetta seuraavaan?

"Alussa Jumala loi taivaan ja maan..."

Born to be Slave

Sain taannoin kunnian pitää opetus aiheesta "kutsuttu palvelemaan" Hämeenlinnan vapaakirkon seurakunnan nuortenillassa. Koska esityö on jo tehty lukuineen ja pohtimisineen niin on helppo pitkästä aikaa kyhäistä samasta setistä blogimuotoinen hajatelma.

Pohtiessani palvelemista, ensimmäisenä jouduin selventämään itselleni kysymyksen, koskeeko palveleminen kaikkia kristittyjä. Ajatus takaraivossa sanoi, että tottakai, Jeesus ei kutsunut ketään laiskottelemaan kun vieressä on avuntarvitsija, mutta Raamatusta löytyi selkeitä vastauksia tähänkin kysymykseen.

Kristittyhän voi palvella elämällään joko Jumalaa tai ihmistä. Jumalan palvelukseen voisi äkkiseltään liittää rukoilun, Raamatun lukemisen, seurakuntayhteyden ja ehtoollisen vieton, sekä evankeliumin eteenpäin viemisen kaste- ja lähetyskäskyn mukaan. Ihmistä ihminen taas voi palvella sanoin ja teoin, antamalla aikaa ja rakastamalla.

Yhtä kaikki päässäni nivoutui ajatus siitä, että loppupeleissä ihmisen palveleminen on myös Jumalan palvelemista, sillä Jumalan tahto kuuluu: (Joh 15:12-13) "Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta." Jeesuksen esimerkin mukaan mekin olemme kutsuttuja tallaamaan täällä, toisia palvellen, rakastaen ja auttaen. Eihän oppilas ole opettajaansa suurempi? Jeesus pesi opetuslastensa jalat, vietti aikaa sairaiden ja syrjittyjen kanssa ja antoi henkensä lunnaiksi kaikkien - ei vain hyvien, vaan myös pahoiksi lain edessä luokiteltujen ja tuomittujen - ihmisten puolesta.

Ja niin minut, sinut - meidät kristityt - on kutsuttu tekemään.

Jeesus puhuu Matteuksen evankeliumin loppupuolella monin vertauksin palvelemisesta. Mt 24-25 luvuista löytyy mm. vertaus hyvästä ja huonosta palvelijasta, kymmenestä morsiusneidosta ja palvelijoille uskotuista talenteista, jota käsittelen tarkemmin (Matt 25:14-30).

Kussakin vertauksessa Jeesus käsittelee jollain tasolla "isännän työntekijöiden motivaatioita, toimintatapoja ja asenteita". Eli siis Kristuksen seuraajien edesottamuksia. Jeesus toteaa täällä, että hyvä kristitty edistää Jumalan valtakunnan työtä. Valvoo odottaen Hänen paluutaan ja on valmis toteuttamaan Jumalan tahdon omassa elämässään ja viimeisenä: Tekemään tämän kaiken hänelle uskotuilla lahjoilla. Vertaus talenteista käsittelee tätä.

Vertauksessa on monta opetusta, mutta pääpointiksi halusin nostaa Vesa Ollikaisen (TT = teologian tohtori), Kansanlähetyksen raamattuopettajan näkemyksen isännän palkitsemisen perusteista. Tässä isäntä vastaa uskollisille palvelijoilleen (Matt 25:21) "- - olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!" Kolmas palvelija ei tehnyt mitään, syytti isäntää omasta haluttomuudestaan tehdä töitä ja keksi tekosyitä toimimattomuudelleen.

Isäntä ei suinkaan palkinnut eniten hänelle omaisuutta kerryttänyttä palvelijaa eniten, vaan samalla tavoin kuin puolet vähemmän omaisuutta kerryttäneen. Palkkio oli sidoksissa palvelijan uskollisuuteen ja kaikenlisäksi isäntä oli katsonut palvelijoille tehtävät "kullekin hänen kykyjensä mukaan" (Matt 25:15b) Näin ollen kolmaskin olisi voinut menestyä jos olisi vain ryhtynyt toimeen. Miksi hän siis ei ryhtynyt mihinkään?

Itselleni tuli kaksi mahdollista syytä mieleen tähän. Ensimmäinen on tekosyyt. Niitä ihmiset ovat loistavia keksimään, eikä tätä tarvinne kauaa pohtia todetakseen minkä tahansa tekosyyn riittämättömäksi. Krysostomos selittää, mitä Paavali tarkoittaa sanoessaan, että "Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla." (Room 12:1) "Antakaa" (παριστημ) sana kreikan kielessä tarkoittaa jotain sellaista, mikä annetaan turhana pois, tarjotaan toiselle ilman vastikkeita. Samoin, kuin annat orjasi toiselle isännälle käyttöön. Sillä tavoin kristitty antaa järkevällä tavalla itsensä Jumalalle eläväksi ja mieluisaksi uhriksi.

Maallikkonakin ajatus on ilman kiemuroita selkeä: Jumala antoi ainoan Poikansa lunastamaan minut kuoleman ja synnin vallasta ristinkuolemallaan vapaaksi ja elämään ikuisesti hänen lapsenaan. Tähän minut on kasteessa kutsuttu ja liitetty. Ja ainoa järkevä tapa palvella Jumalaa, on siis tarjota hänen jo lunastamansa pelastettu ruumis ja sielu Hänen valtakuntansa työhön ja Hänen käyttöönsä.

En enää itse omista itseäni, vaan minut omistaa Hän, joka hallitsee.

Näin ollen meillä ei ole mitään tekosyitä esittää isännälle, Jumalallemme, jotka antaisivat meille luvan laistaa lahjojemme käytöstä. Laiskuutta ei voi selitellä.

Toinen mahdollinen syy on epävarmuus omista kyvyistä ja lahjoista. Riitänkö minä? Joku toinen voisi olla parempi. Tähän vertaus antaa itsessään jo lohdutuksen: "Kullekin hänen kykyjensä mukaan." (Matt 25:15b) Raamattu on pullollaan lupaksia, kuinka Jumala on hänen puolellaan, joka Häntä etsii ja Hänen valtakuntansa töitä alkaa puurtamaan. Jos vain teemme työmme Jumalan kunniaksi, on Hän varmasti sen työn siunaava ja kyllähän Jumala meidän Luojanamme tietää, mihin meidän rahkeet riittää.

Tässä voi varoa ylihengellistämistä: Jokainen ajatus joka päähämme tulee, tai tehtävä joka eteemme annetaan, ei välttämättä ole Jumalalta ja kaipaa koettelemista. Itseään ei kannata polttaa loppuun sännätessään tekemään kaikenlaista ja unohtaen sen, että Jeesuksen armontyö on lopultakin se, joka kantaa meidät kotiin. Isäntä palkitsee meidät uskollisuudesta, ei työn tehdystä määrästä.

Näin ollen voi todeta, että jokainen kristitty on kutsuttu palvelemaan ja tekemään Jumalan valtakunnan työtä. Kukin omilla lahjoillaan. Meillä on eri lahjoja, mutta liian herkästi myös eriarvoistamme lahjamme: Olisi kai hienompaa olla näkyvässä roolissa seurakunnassa, tai yhteiskunnassa, jossa työ ruokkisi kunnianhimoamme ja saisimme kaipaamaamme tunnustusta. Ei siinä sinänsä mitään väärää ole, mutta sen tavoitteleminen itsessään on arveluttavaa. Tähän Kolossalaiskirjessä kuitenkin annetaan selkeät, jalat maanpinnalla pitävät raamit: "Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille." (Kol 3:23)

Meillä on ERI lahjoja, mutta ei ERIARVOISIA lahjoja. Ihmiset saattavat arvottaa toisen tehtävän tärkeämmäksi kuin toisen, mutta Jumalan valtakunnan työssä jokaista tarvitaan. Yhtälailla ylistyksen vetäjää, kuin keittiöpalvelijaa, saarnamiestä, kuin tekniikkaa ja siivoojaa. Jokainen voi kantaa kortensa kekoon oman seurakuntansa ja yhteiskunnan hyväksi.

Miten tähän kaikkeen pääsisi ilman ressiä alkuun?

Kehotan aloittamaan pienin askelin, kyselemällä missä voi olla avuksi. Jumala kyllä avaa oven sieltä, jossa pääsee puuhastelemaan ja Hänen valtakunnassaan on aina tilaa työntekijöille. Satoa on jo, mutta sadonkorjaajia liian vähän. Minua, sinua - meitä - tarvitaan tähän työhön. Tätä on valvominen: Jumalan valtakunnan työntekemistä ja sen kasvun edistämistä omilla lahjoillaan, oli ne virkkaamista tai soittamista, molempia tai jotain aivan muuta.

Aloita Jumalan palvelemisesta, niin kuin Maria, joka istahti Jeesuksen jalkojen juureen ja jätti kaiken muun. Rukoile, lue Raamattua ja etsiydy seurakuntaan. Seurakunnan työhön kasvu voi viedä aikaa, mutta se on sen väärti. Kun opetuslapset kinastelivat siitä, kuka heistä olisi Jeesusta lähinnä tulevassa valtakunnassa, Jeesus keskeyttää tämän ja toteaa Matt 20:25-26:

"Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja."

New Age Anti-Semitism

Suomessa uutisoitiin keltaisessa lehdistössä kahdesta Kansanlähetyksen työntekijästä, jotka ammuttiin taxiin Afganistanissa. Tässä päästiin uutiskynnyksen yli, josta jostain syystä kuitenkin yleisessä keskustelussa kuuluu ääni: "Oma moka." Kommentointi osioissa pohditaan, etteivät kiinalaisetkaan tule tänne kertomaan omasta kulttuuristaan ja uskonnostaan, onko suomalaisten (tai kristittyjen ylipäänsä) pakko mennä muualle kailottamaan uskoaan. "Tottakai siinä tulee tapetuksi."

Aika tyly asenne lähetystyötä ja lähetysteologiaa tuntemattomilta. Tai epäilen, etteivät he tiedä, koska omaavat kyseisiä mielipiteitä.

Tämä kristillisvastainen asenne jätetään myös mielellään piiloon. Kuvittelepa sitä lehdistön hehkutusta, jos kristityt kävisivät heittelemässä kiviä moskeijan ikkunoista sisään Suomessa. Tampereella muslimit tekivät näin kirkolle, taisin lukea yhden jutun aiheesta per lehti.

Jostain syystä tuntuu, että asenne heijastelee myös Israeliin. Jumalan valittu kansa aloitti tulitauon Gazassa 2005 vuoden tienoilla, jonka jälkeen Hamas otti vallan, aloitti laajojen asehankintojen tekemisen ja alla näkyykin tulitauon vaikutus Gazasta ammuttuihin raketteihin:

http://www.idfblog.com/facts-figures/rocket-attacks-toward-israel/

Kolmessa vuodessa ammuttiin melkein 7000 rakettia (6828), jonka jälkeen Israel vastasi toimiin sotilasoperaatioilla. Kuten näkyy, se on tuottanut tulosta. Hyvä niin. Mutta millä hinnalla?

Myönnän, sota vaatii aina uhrinsa ja tässä eniten kärsivät Gazan asukkaat. Miksi?

Nyt tuossa on hyvä kysymys, joka tuntuu monilta jäävän kysymättä. Kuulen Israelia vastaan monesti väitteitä, jotka ovat ajatuksia puolitiehen jätettyinä - siihen on hyvä jättää, koska juutalaisiahan voi vähän sorsia. Moni rinnastaa Israelin irstaasti natsi-Saksaan, joka terrorisoi pientä poloista Gazaa. Mutta miksi se "terrorisoi"?

Ensinnäkin, Gazaa hallitseva Hamas on kehottanut ihmisiä pysymään kodeissaan, käyttää moskeijoita rakettien laukaisualustana ja sairaalat, koulut, päiväkodit ovat heille asevarastoja. YK:n tiloista on löydetty myös raketteja. Tämä ainakin tekee YK:n tiloista välillisesti sotilaskohteita.

Ymmärrätte varmaan, että ihmiskilpien käyttö on kiellettyä kansainvälisesti. Siviilihenkilöä ei saa asettaa asemaan, jossa tarkoituksena on estää vastapuolen sotilasvoiman käyttö omia sotilaskohteita (esimerkiksi ammusvarastoja) kohtaan. Nyt jos tällaiseen sotilaskohteeseen laitetaan siviilejä, heidät laitetaan sotatantereelle, jonne he eivät kuulu. Jos he jäävät sinne, he jäävät väärään paikkaan.

Hamasin kerrotaan painostaneen Gazan asukkaita jäämään koteihinsa, olemaan moskeijoissa ja jättänyt sairaalat evakuoimatta, joissa he säilyttävät rakettejaan ja ampuvat niitä Israeliin. Tämän linkin takaa löytyy Hamasin puhemiehen tiedotus asiasta:

“This attests to the character of our noble, Jihad-fighting people who defend their rights and their homes with their bare chests and their blood. The policy of people confronting the Israeli warplanes with their bare chests in order to protect their homes has proven effective against the occupation.” 

“Also this policy reflects the character of our brave, courageous people.” 

“We in Hamas call upon our people to adopt this policy.”

Vapaa suomennos:

"Tämä todistaa jalon luonteen Jihadia (Pyhä sota) taistelevista ihmisistä, jotka puolustavat omia oikeuksiaan ja kotejaan paljain rinnoin ja verellään. Tämä käytäntö, jossa ihmiset kohtaavat Israelin sotakoneet paljainrinnoin puolustaakseen kotejaan, on osoittautunut tehokkaaksi miehitystä vastaan. 

"Tämä käytäntö myös heijastelee asukkaidemme urheaa ja rohkeaa luonnetta." 

"Me Hamasissa kannustamme ihmisiä tämän käytännön omaksumiseen."

Kuvittele hetkeksi Suomea ampumassa 7000 rakettia Venäjälle. Taputtaisiko EU meitä päähän ja antaisi rahaa sen jälkeen kun Putin pyyhkäisisi Suomella tarpeidensa jäljiltä itseään? Kuvittele sitten Stubb puhumassa televisiossa: "Jääkää koteihinne. Kun näette pommikoneet, menkää pihalle seisomaan. Kun Venäjä varoittaa ilmaiskusta, kerääntykää kaupungille. Kun kuulette ohjuslaukaisusta ja hälytyssireenit, torilla tavataan!"

Kansastaan välittävät johtajat eivät käyttäydy noin.

Toisaalta, kyse on islamista. Niin kauan, kuin jihad jätetään ulkopuolelle, islam on varmasti rauhallinen uskonto. Jihad vaan tahtoo sisältyä tähän, joten sitä ei voi jättää huomiotta. Hamasin edustaja sanoi, että ihmiset taistelevat jihadia Israelia vastaan. Tästä palkintona on heidän uskonsa mukaan taivas ja neitsyitä 72 kappaletta ottamassa avosylin vastaan. Kansan johtajat siis uskovat tarjoavansa helppoa pelastustietä taivaaseen pyhän sodan nimissä. Ehkä johtajat välittävätkin kansastaan, Hamasin perustuskirjan ja Koraanin tulkintansa mukaan.

Jihad mukaanluettuna, on vaikea kuvitella, että nämä siviiliti olisivat enää siviilejä. He ovat tietoisia käytöksestään ja sotatoimiin osallistuessaan aseettomia sotilaita, rekrytoituja ihmiskilpiä Hamasin toimesta. Heidät voisi ottaa toki sotavangeiksi, mutta puolustaessaan hengellään asevarastoja ja rakettienlaukaisualustoja, mielestäni Israelin armeijan syyllisyys ei ole niin suurta kuin Hamasin hallituksen ja ääri-islamistisen liikkeen hengellisten johtajien syyllisyys.

Toiseksi, Hamas on luokiteltu terrorijärjestöksi ja ollessaan Gazan hallitseva elin, Gaza on terroristivaltio. Sama koskee äskettäin Isiksen Irakiin luomaa kalifaattia, joka taas vainoaa kristittyjä mielivaltaisella politiikallaan.

Monet miettivät, mikseivät EU, USA ja muut mahdit painosta Israelia lopettamaan sotatoimet Gazassa. Jos olet lukenut tähän asti, lue uudestaan alusta esimerkiksi laukaistujen rakettien määrä. Mainitut mahdit yykoineen ja kokouksineen ovat painottaneet Israelille, että vastatoimien raketti-iskuihin tulee olla maltillisia ja täsmäiskuja. Ja näitähän Israel osaa tehdä kehittyneellä sotateknologiallaan.

Siviiliuhrit? Ihmiskilvistä, väitän minä.

Vaikka se olisi Israelin propagandaa osittain, on yllä olevan lausunnon omaisia todisteita siitä, että Hamas tosiaan kehottaa ihmisiä osallistumaan taisteluun jihadin varjolla, jossei suoraan aseisiin tarttuen, niin vähintään paljain rinnoin pommeja vastaan. Sivullisista uhreista, joista lukee aina aika ajoin iltalööpeistä ja Hesarista, näistä niin-kovin-puolueettomista-medioista, tulee ensimmäisenä mieleen mm. väärennetyt kuvat USA:n hyökkäyksestä Irakiin tai Syyrian sisällissodasta.

Ei tarvitse kaivaa googlea minuuttiakaan, kun todisteita propagandasta puhkuu esiin.

Voisimme vielä katsoa hetken Israelin ja Hamasin motiiveja sotaan. Israelhan on monesti ollut suostuvainen tulitaukoon ja ehtoihin on kuulunut luonnollisesti se, että toista ei enää ammuta! Sehän on tulitauko. Ettei paukutella. Mitä tekee Hamas? Ampuu raketteja. Israel vastaa. Lehdet kuuluttaa Suomessa: Israel hyökkää Gazaan, rikkoo tulitauon. Juttua lueskellessa selviää, että Hamas kosti ampumalla raketteja. Meniköhän se toisinpäin?

Hamasin liittoon/sopimukseen (covenant) on kirjattu wikipedian mukaan "Mein Kampfiin" rinnastettavia ajatuksia. Tässä englanniksi Hamasin liitosta.

Lyhyesti, Hamasin ideana on, että jokainen tuuma Palestiinasta (sis. Israelin maan) kuuluu palestiinalaisille. (6. artikla) Jokaisen yksilön velvollisuus on osallistua tämän maan takaisin saamiseksi. (12. artikla) Muslimi marttyyriksi julistettu Imam Hassan Al-Banna toteaa:

"Israel will exist and will continue to exist until Islam will obliterate it, just as it obliterated others before it"

Ja lisää vielä. Israel on siis Hamasin mukaan muslimeille kuuluvalla maalla, joka täytyy ottaa takaisin hinnalla millä hyvänsä ja Hamas myös velvoittaa muita muslimeita, jokaisesta naisesta ja miehestä, lapsista lähtien, osallistumaan sotaan Israelin hävittämiseksi.

Lähi-idässä on kriisi, mutta ongelma ei ole Israelin pommitukset Gazassa. Ongelma on Hamasissa ja siinä, että tätä terrorihallintoa tuetaan ja sitä ei hävitetä. Seuraan mielenkiinnolla Isis järjestöä myös Irakissa, jossa kristittyjä oli ennen 1,6miljoonaa, nyt vain 400,000 ja heidätkin häädetään kodeistaan.

Israelin pääministeri vuodelta 2006: "The truth is that if Israel were to put down its arms there would be no more Israel. If the Arabs were to put down their arms there would be no more war."

Israelin neljäs pääministeri, jo vuonna 1956: "Peace will come when the Arabs will love their children more than they hate us." 

Miksi sitä sotaa käytiinkään?

Hamasin edustaja Khaled Meshaal: "We would have spared ourselves seven years of misery under the siege and two wars in 2008 and 2012 had we wanted to recognize Israel."